Useimmat muovit voidaan teknisesti tehdä sataprosenttisesti biopohjaisina.
– Täysin biopohjaista tuotantoa on harvassa. Petrokemian laitoksen korvaaminen agrokemian laitoksella kohtaa suuria raaka-aineen hankintaongelmia. Koska ruoantuotannon tai luonnon ei haluta kärsivän hiilineutraaliuden nimissä, valtaosa biopolttoaineista ja -materiaaleista on sivutuotevirtoja, suoranaisia jätteitä. Näitä biojalosteita sekoitetaan fossiilisten joukkoon, kertoo Muoviteollisuus ry:n toimitusjohtaja Vesa Kärhä.
Muovien tuotannon syöttövirraksi on jo tarjolla suomalaisella tekniikalla tehtyä metsäbiomassaa, jätepohjaista naftaa sekä muita hiilivetyvirtoja.
– Muovien tuottaminen suoraan ilmakehästä tai tuotantolaitosten CO2-päästöistä on tällä hetkellä marginaalista, sillä talous, saannot ja tehokkuudet eivät noissa tekniikoissa vielä oikein kohtaa, Kärhä sanoo.
Massavirta, uusiopooli vai jokin muu näyttö
Miten asiakas tietää, että materiaali on biomuovia?
– Todentamiskeinoja on kaksi. Asiakas voi mitata tuotteen C14-isotooppipitoisuuden radiohiiliajoituksella, joka osoittaa, että joukossa on äskettäin yhteytettyä hiiltä tai että sitä on kulunut pois. C14-menetelmä on jossain määrin ongelmallinen muovien suhteen etenkin osittain uusiutuvien syöttöjen osalta. Syötön jakeluissa ja jalostamokokonaisuuksissa eri lähteistä tulevat hiilivedyt eivät aina jakaudu tasaisesti tuotevirtoihin. C14-määrityslaboratorioitakin on melko harvassa, Kärhä huomauttaa.
Toisena bio-osoittimena voidaan käyttää massavirtalaskelmaa ja -todistusta. Ajatus on sama kuin tuulisähkön osto verkosta: joku syöttää todisteellisesti bionaftaa tai -kaasua suureen petrokemian kombinaattiin ja sen piirissä olevat jalostajat ostavat syötetyn määrän biomateriaalia.
– Tämä on tietyssä mielessä jopa luotettavampi tapa, koska C14:ta voisi periaatteessa jopa keinotekoisesti rikastaa virtoihin, Vesa Kärhä sanoo.